70- ja 80-luvuilla käytiin tiukkaa vääntöä Raamatusta. Luotiinko maailma kuudessa päivässä vai darvinismin mittakaavassa, kävelikö Israel kuivin jaloin meren poikki vai ei, onko Jeesuksen neitseellinen syntymä fakta vai hurskas taru, oliko hauta tyhjä pääsiäisaamuna vai keksivätkö Jeesuksen seuraajat koko jutun jne. Silloinen Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen, ”repivän raamattukritiikin” henkilöitymä valtakunnassa, valitti järkevän keskustelun edellytysten puutetta. Jonkin Raamatun kohdan epähistoriallisuuden todisteeksi kun vaadittiin tutkijalta sataprosenttisen aukotonta tieteellistä näyttöä, kun taas minkä tahansa Raamatun kohdan historiallisuuden tueksi kelpasi mikä tahansa oletus tai kuvitelma, mikä ei ollut sataprosenttisesti mahdoton. Heikki oli tunnettu nasevista kiteytyksistään; tässä yksi esimerkki.
Tuo takavuosien asetelma on tullut mieleen seuratessani kirkollista hässäkkää ja räiskintää siitä, miten koronaviruksen kanssa pitäisi toimia. Kun viranomaiset, piispat ja tuomiokapitulit antavat seurakunnille ja niiden työntekijöille toimintaohjeita eri tilanteiden varalle pandemian etenemisen ehkäisemiseksi, käytännössä aina saa kuulla, että väärin – tai ainakin onnettoman puutteellisesti – ohjeistettu. Kaikkea ei ole otettu huomioon. Ohjeessa ohjeistetaan, joo, mutta entäs jos …?
Entäs jos nuorten leirillä joku saisi koronatartunnan ja sitten tämän jonkun isoisä kuolee koronaan leirin jälkeen? Entäs jos kirkon vessassa jää pytyn kansi auki ja joku sairastuu? Entäs jos korona tarttuu uimavedestä? Entäs jos omaiset haluavat avata ehkä koronaan kuolleen arkun? Entäs jos sitä sun tätä? Entäs jos -kysymys on tarpeeton vain jos tiede olisi kyennyt aukottomasti todistamaan, ettei korona missään tapauksessa voisi tarttua esimerkiksi rippikoululaisesta toiseen alban välityksellä. Sen sijaan entäs jos -kysymys on sekä mahdollinen että perusteltu kaikissa niissä kuviteltavissa olevissa tilanteissa, joista ei voida sanoa, että taudin leviäminen olisi sataprosenttisen mahdotonta. Ja kuten tunnettua, mielikuvitustahan ihmisellä riittää.
Tietenkin on välttämätöntä, että kirkossamme ja seurakunnissamme toimitaan viranomaisten ja kirkkomme johdon ohjeiden mukaan. Meidän pitää rakastaa lähimmäistämme kuten itseämme siinäkin, että teemme voitavamme toistemme suojelemiseksi taudilta. Mutta jossakin kulkee raja, jonka jälkeen hoitokeinot – erityisesti itse keksityt – ovat potilaalle jo rankempia kuin sairaus. Tämä raja on kirkossamme ylitetty, kun on päästy vaatimukseen, että seurakunnan toiminta pitäisi pandemia-aikana ajaa alas käytännössä niin, että jäljellä on vain etätyötä, tietokoneen ruudun tuijotusta– ja tietysti vain oman tietokoneen, koronanhan voi saada näppiksestä, johon on joskus koskenut joku muukin kuin minä.
Miksi me seurakunnissa näytämme pelkäävän koronaa niin, että seurakunnan elämä kärsii enemmän ongelman hoidosta kuin ongelmasta? Kolmea asiaa tässä mietin. Ne ovat alla mielestäni tärkeysjärjestyksessä.
Ensimmäinen on tietysti kuolema. Koronaan on tätä kirjoitettaessa kuollut yli 300 suomalaista. Globaalilla tasolla luku on jo 400 000:n paikkeilla. Korona on tuonut kuoleman vaaran petollisen ja pelottavan lähelle. Lähellä seisovan yskäisy hississä, bussissa, kauppajonossa voi tarkoittaa, että muutaman viikon päästä olen itse kuollut. Kuolemaa ei enää olekaan lukittu kuolemiseen erikoistuneisiin laitoksiin, vaan viikatemies voi istua kenen tahansa vastaantulijan olalla.
Mutta ei koronan huolellisinkaan ehkäisy kuolemaa poista. Jos tämän taudin onnistuu välttämäänkin, jokainen silti kuolee joskus. Kristillisen kirkon ytimessä on usko kuoleman väliaikaisuuteen ja elämän voittoon Jeesuksessa Kristuksessa. Kristityille toivo voittaa pelon. Jos nyt kirkossamme pandemian käsittely saa ensi sijassa kuoleman – ja erityisesti oman kuoleman – säikkymisen muodon ja kasvot, asetelma on kääntynyt nurin niskoin. Pelko onkin voittanut toivon. Olemme liittyneet maailman muiden pelkääjien miljoona- tai miljardipäiseen kuoroon. Kuka sanomaamme elämän voitosta, toivosta ja kuoleman häviöstä sitten enää ottaa tosissaan?
Toinen pelon aihe on nykyiseen maailmanaikaan melkein yhtä ilmeinen kuin kuolema, valitettavasti. Entäs jos jotain sattuu? Jos joku sairastuu tai pahimmillaan kuolee, kuka on vastuussa? Joudunko minä esimerkiksi leirin vetäjänä maksamaan korvauksia? Rangaistaanko minua? Menevätkö alta koti ja työpaikka? Kun amerikkalaiseen malliin läpeensä legalisoituneessa maailmassamme tapahtuu jotakin, josta seuraa jotakin ikävää, aina etsitään syyllinen ja vahinko mitataan rahassa. Käsitys ihmisen omasta vastuusta ratkaisuistaan on yhteiskunnassamme yhä vain hämärämpi juttu, ja seurakuntien toimintaa toteuttaviin työntekijöihinkin kohdistuu siksi toinen toistaan kovempia vaatimuksia ja paineita. Poikkeusolot antavat tällaiselle ajattelutavalle runsaasti lisää kierroksia. Ei ihme, jos korona-aikana seurakunnan työntekijälle tulee mieleen pysyä mieluiten kotona entäs jos… -pelkoineen. Silloin ei ainakaan joudu vastuuseen mistään.
Tässä menossa tahtoo tosin unohtua, että Suomi sentään on oikeusvaltio. Jos työntekijä noudattaa huolella viranomaisten ja työnantajan antamia ohjeita, hän on tehnyt voitavansa. Ja kaikista varo- ja torjuntatoimista huolimatta joku silti sairastuu koronaan seurakunnankin kuvioissa. Sille valitettavasti vaan ei mahda mitään.
Lopulta mietin myös, onko koronan pelosta ja kotikonttorille linnoittautumisesta päässyt tulemaan eräänlainen pakokeino työstä ja ihmisistä, ehkä huomaamattakin. Kasvokkainen kohtaaminen on tutkitusti tehokkain kommunikaation tapa, koska puheen, eleiden, liikkeiden ym. yhteispeli siirtää informaatiota nopeimmin ja kokonaisvaltaisimmin ja siten jouduttaa ymmärtämisen ja tulkintojen jatkuvaa prosessia. Etäyhteydessä ihmiset sen sijaan objektivoituvat, neutraalistuvat, ikään kuin muuttuvat asioiksi. Informaation määrä vähenee, intensiteetti latistuu ja vuorovaikutus pinnallistuu. Netissä opettaja/ohjaaja/kouluttaja ei näe, kuule eikä tiedä, mitä ruudun toisella puolella tapahtuu (vai edes onko siellä ketään). Teams-sielunhoitoa antava pappi kuulee sanat ja näkee kasvot, mutta ihmisen kehonkieli, inhimilliselle kommunikaatiolle keskeiset sosiaaliset signaalit ja vaistonvaraiset viestit jäävät tavoittamatta. Striimatussa jumalanpalveluksessa saa esittää performanssin eikä tarvitse ponnistella vuorovaikutuksen ja ymmärrettävyyden synnyttämiseksi. Pääseehän siinä vähemmällä ja helpommalla kuin kasvotusten. Jos etäkokouksessa puhutaan tylsiä tai hankalia, voihan vaikka surffailla netissä, eivät sitä toiset näe. Koronapelko voi siis olla myös tekosyy, tilaisuus hellittää hetkeksi, kätkeä väsymys työhön ja asiakkaisiin, motivaation puute tai oman riittämättömyyden kokemus.
Entäs jos intensiivisessä sairastumisen vaarassa koko pandemian ajan ollut terveydenhuollon henkilökunta, joka on pelännyt omaa ja läheistensä kuolemaa ihan samoin kuin me muutkin, tiedostanut työnsä vaarat ja vastuullisuuden ja horjunut uupumisrajoilla, olisi ottanut entäs jos… -keinot käyttöön ja jäänyt jollakin verukkeella ”etätöihin”? Se olisi ollut silkka katastrofi koko yhteiskunnalle. Kirkon töissä emme ole joutuneet elämään lainkaan vastaavissa konkreettisissa vaaroissa ja paineissa kuin he – tai bussikuskit tai kaupan myyjät tai joukko muita ammattiryhmiä, joiden työtä emme arjessa useimmiten mitenkään noteeraa. Taudin ja kuoleman uhka ei meillä ole ollut samalla tavalla läsnä joka hetki. Miksi me kirkossa näytämme silti antaneen peloille isomman vallan?