The Lord Is My Shepherd, Herra on minun paimeneni. Ei minulta mitään puutu, vihreille niityille hän minut kuljettaa, mitään pahaa ei tarvitse pelätä ja niin edelleen. Psalmi 23 lienee rakkaimpia kohtia niin kristittyjen Vanhan testamentin kuin heprealaisen Raamatun lukijoille. Kristityillä paimensymboliikka jatkuu Uudessa testamentissakin: Jeesus on hyvä paimen, joka antaa henkensä lampaidensa puolesta (Joh. 10).
Paimenkuvat tulivat viimeksi mieleeni kuitenkin ihan muuta kautta kuin Raamattua lukemalla. Rennosti ottamisen harrastuksiini kuuluu Englannin Valioliigan katselu paikallisen baarin skriiniltä. Mulla tietysti on ”oma” joukkueeni, mutta tilanteesta ja fiilingistä riippuen peli kuin peli kiinnostaa (paitsi Liverpoolin; rajansa sentään kaikella). Niinpä viimeisin matsi ennen tämänkertaista ”sulkutilaa” oli West Bromwich Albion – Newcastle United. Kummatkin ovat tämän kauden Valioliigan pohjasakkaa, ja peli oli sen mukaista. Mutta sieltä se tuli, tuo Herra on minun paimeneni.
Sattuneesta syystä Valioliigaa pelataan nyt tyhjille katsomoille. Usein pelien taustana näkyykin tuhansia autioita penkkejä; stadionit briteissä kun ovat toista kokoluokkaa kuin suomalaiset juoksuratojen ja kiekkorinkien kehystämät pallokentät. Kotijoukkue West Bromwich ei kuitenkaan ollut tyytynyt tyhjiin penkkiriveihin. Toisessa sivukatsomoista oli penkkien päällä isoissa kylteissä teksti The Lord Is My Shepherd. Piti hieraista silmiä, että näinkö oikein. Postkristillisen Englannin tunnetuimman urheilulajin pääsarjan katsomossa siteerataan Raamattua niin että jokainen katsoja varmasti näkee? Mitä mitä?
Onneksi on YouTube. Sieltä selvisi nopeasti, että The Lord Is My Shepherd on West Bromwichin hardcore-fanien kannatuslaulu, jota he hoilaavat pelistä toiseen. Nyt kun fanit eivät pääse sisään stadionille, seura on huolehtinut, että heidän klassinen chanttinsa on näkyvissä ja kannustamassa omia. Ja kyllä, koko seura ja kaikki kannattajat ovat täysin tietoisia, että tässä siteerataan Raamattua.
Voinko kuvitella, että jonkun meikäläisen Veikkausliigan (tai jääkiekon SM-liigan tai ylipäänsä minkään sarjan) joukkueen kannattajat ilmaisisivat uskoaan omiinsa raamatunlauseilla? Tai että näkisin kantasuomalaisen pelaajan tekevän ristinmerkin kentälle tullessaan siihen tapaan, joka on normiarkea monissa Euroopan pääsarjoissa, latinalaisesta Amerikasta puhumattakaan? En voi, yksinkertaisesti en voi. Ei kuulu täällä tapoihin moinen esittäminen, sanotaan. Jos joku uskoo johonkin, siitä vaan, mutta kentällä keskitytään pelaamiseen eikä uskomiseen. Minusta on hienoa, että jotkut muista kulttuuritaustoista tulevat pelaajat meikäläisillä kentillä haluavat kuitenkin tänään toimia toisin ja osoittaa elämän ja pelin kuuluvan yhteen.
Suomen ja suomalaisten sekularisaatio on tuttu juttu. Me ja muut Skandinavian maat protestanttisine valtio- ja kansankirkkoinemme edustamme ns. läntisen maailman maallistuneinta kolkkaa. Omassa kirkossammekin se näkyy vuosi vuodelta karummalla tavalla. Kirkon tuottamalle avustus- ja henkisen tuen toiminnalle on kysyntää, mutta ”kirkon uskolle” ei – tai sitä on enää niin niukasti, että meillä on iso hätä keksiä tilalle jotakin helpommin sulavaa, joka pidättelisi negatiivista jäsen- ja tulovirtaa.
Raamattu on Jumalan ilmoitus itsestään ja tahdostaan, näinhän kirkkomme uskoo ja tunnustaa. Ainakin paperilla. Samalla Raamattu on ehtymätön lähde kielikuville, symboleille, vakaumuksen ilmaisemisen keinoille, ylipäänsä tavoille kytkeä arki ja elämää suuremmat asiat samaan pakettiin. Tämän kulman löydän West Bromwichin kannattajien laulustakin. Ei siinä huudeta Jumalaa viemään joukkue voitosta voittoon, vaan se on uskontunnustus. West Bromwich Albion ja sen fanit kuuluvat toisilleen. Mitään ei puutu tästä kombosta, vihreillä niityillä ollaan (vaikka olisi välillä synkkää laaksoakin niin kuin West Bromwichilla tällä kaudella), mitään ei tarvitse pelätä, malja on aina kukkuroillaan, yhtä ollaan päivien loppuun saakka. Mikä mahtava tapa hartaalle fudisfanille sanoittaa ja kontekstualisoida oman elämän iso asia.
Suomen ev.lut. kirkossa Raamattu on menossa alamäkeä. Näin kertovat tutkimukset. Raamatun lukeminen on aina vain harvinaisempi harrastus kirkon työntekijöidenkin keskuudessa. Jo Uudesta testamentista kohtia täytyy etsiä ”mikä sivu?” -periaatteella. Ja samaan aikaan kun Raamattu on entistä enemmän down, kirkossamme haikaillaan sellaisten uskon ja elämän syvien tuntojen kuvien ja sanojen perään, joilla olisi kaikupohjaa ns. tavallisen ihmisen arjessa. Merkillistä miten tärkeältä saadaan kuulostamaan se, että pyörä pitäisi keksiä uudelleen, vaikka entinenkin on toimintakunnossa.
West Bromwichin kannattajakunta ei itsekään ole yksimielinen siitä, miten The Lord Is My Shepherd päätyi fanien motoksi. Vuosikymmenten takaa tapa joka tapauksessa on peräisin. Varteenotettava selitys on, että säe olisi alun perin kuulunut: Giles Is My Shepherd. Giles on tässä Johnny Giles, Leedsissä kultaa ja kunniaa vuollut Irlannin maajoukkuemies, joka pelasi uransa ehtookaudet West Bromwichissa. Jo puolivälissä neljääkymppiä olleen keskikentän visionäärin vaikutus joukkueen menestykseen oli niin mittava, että kannattajat alkoivat kunnioittaa – ja rakastaa, kuten tuon ajan muistavat ikifanit sanovat – häntä psalmisäkeellä. Kun Giles laittoi nappikset naulaan, the Lord palasi omalle paikalleen West Bromwichin ja sen fanien paimeneksi.