Eurooppalaisen kristinuskon historian sivuilta löytyy muitakin Agricola-nimisiä henkilöitä kuin meikäläinen Mikael. Yksi heistä oli Lutherin ja Mikaelin aikalainen (mutta ei sukulainen) saksalainen pappi Johannes Agricola (1494–1566). Johannes oli alun perin Lutherin työtoveri ja läheinen avustaja. Sittemmin herrat riitaantuivat keskenään perusteellisesti, teologisista kysymyksistä tietysti. Luther ei tunnetusti ollut järin suvaitsevainen eri mieltä olijoita kohtaan, sillä oikea teologia oli haudanvakava asia sanan varsinaisessa merkityksessä. Siinähän ei ollut kyse sen vähemmästä kuin ihmisen lopullisesta sijoituspaikasta taivaassa tai kadotuksessa.
Johannes A. tunnetaan ns. antinomilaisen näkemyksen propagoijana. Antinomilaisuudeksi kutsutaan jatkokehitelmää Lutherin vakaumuksesta, jonka mukaan syntisen pelastus ei voinut perustua mihinkään, mikä oli ihmisen omaa saavutusta. Oikeaan uskoon kristityt tarvitsivat evankeliumia. Agricola päätteli, että laki uskonnollisessa mielessä oli näin ollen menettänyt merkityksensä. Kun usko kerran syntyi evankeliumin sanasta, Kristuksen seuraaja toki osasi sen varassa elääkin kristillisesti. Ei siihen lakia tarvittu. Kymmenen käskyäkin oli lakia juutalaisille, ei enää kristityille.
Kuten arvata saattaa, Luther ei Agricolan ja muiden antinomilaisten käsityksiä nielaissut. Hänen mukaansa armosta saarnaaminen sujui näiltä päälle päin toki mallikkaasti. Ihmistä ei peloteltu eikä masennettu vaan lohdutettiin ja rohkaistiin armon ja anteeksiantamuksen saarnalla, silloinkin kun tämä olisi rypenyt millaisissa julkisynneissä tahansa. Mutta kun armon jatkoksi puhe uudesta elämästä Kristuksessa jäi pitämättä, samalla jäivät Kristus ja oikea usko ymmärtämättä – ja enemmänkin, ne tehtiin tyhjiksi kohtalokkaalla tavalla. Luther lohkaisikin jossakin yhteydessä, ettei hänelle ole ollut yhdestäkään paavista niin runsaasti harmia kuin Agricolan Johanneksesta ja tämän hengenheimolaisista.
Kumpaa kuulee kirkossamme nyt enemmän: antinomilaista armollista teologiaa vai Lutherin tiukkapipoisen oloista jyrinää? Panos peliin edellisen puolesta. Kovin usein kuulen ja luen, että ei kristityille pidä ”saarnata lakia” vaan julistaa armoa. Meilläkin tavallinen kirkon jäsen – tai ylipäänsä kuka tahansa – on arjessaan siinä määrin kaikenlaisten velvoitteiden, vaatimusten, ideaalien ja selviytymispaineiden rasittama, että laki jonkin sortin kristillisestä elämäntavasta näiden päälle on yksinkertaisesti liikaa. Sitä paitsi kellä olisi lupa tai kyky sanoa, mitä se kristillinen elämäntapa olisi? Armo riittää ja armoa riittää, muulla ei ole niin suurta väliä, näin kirkossa kuuluu puhua. Ja puhutaankin, tätä nykyä varmuudella ainakin enemmän kuin Jumalasta.
Antinomilaisen armopuhemassan keskellä olen joskus kysellyt, onkohan ”armosta” tullut itse asiassa Jumalan uusi nimi. Samalla on vaipunut unholaan se kiehtova muotoilu, joka sisältyy Jumalan ilmoitukseen Moosekselle: ”Minä olen se joka olen” (2. Moos. 3:14). Palavasta pensaasta voi kuulla jopa modernin identiteettipolitiikan kaikuja, jos niin haluaa. Jokaisen pitää saada olla, mitä mieli tekee ja minkä tärkeäksi kokee, kai se pätee Jumalaan ja jumaliinkin. Jumalan itseinformaatiossa on vain se ero ihmisten keskeisiin ryhmäkonflikteihin ja ideologisiin mittelöihin, että ”Minä olen”-puheella ei ole mitään vasta- tai vertailukohtaa. Jumalan oleminen ei ole jonkin muun olemisen tavan tai tyylin kilpaileva versio. Se on kaiken olemisen ydin, lähtökohta ja – niinhän kristityt toivovat – myös päätepiste. Ilman Jumalaa ei ole loppua eikä alkua, ei yhtään mitään.
”Minä olen se joka olen” on kaikenkattavuudessaan upea nimi. Jos se vaihdetaan vaikkapa armoksi, Jumalan olemista aletaan määritellä, kaventaa ja supistaa, inhimillistää siis. Yksi piirre korostuu, toinen jää sivuun. Kai se niin menee, että jokainen historian aikakausi tekee itsensä näköisen ja kokoisen jumalan itselleen. Mutta se, että seuraava aikakausi joutuu sitä aina korjailemaan johonkin päin, on karu osoitus ihmisen pienuudesta Minä olen se joka olen -Jumalan edessä. Se, että säädämme Jumalaa tällä kertaa takavuosisatojen antinomilaiseen asentoon, kertoo, kuinka kovin vähän olemme toistaiseksi ehtineet hänestä oppia.
Varmuuden vuoksi: ”Minä olen se joka olen” on ihmistä kohtaan armollinen – merkityksessä, että erehtynyt saa anteeksi, kompastunut nostetaan pystyyn, epäonnistumisista ei rangaista. Raamatussa tästä puhutaan usein. Mutta on hän paljon muutakin, myös modernien hygieenis-demokraattisten ehtojen mukaiseen jumalakuvaan täysin sopimatonta, kuten sekä Vanha että Uusi testamentti kertovat. Jos tämä Jumalan selkäpuoli, josta mm. Luther puhui, ei tunnu tutulta, kannattaa käydä itse lukemassa. Tätä lähempään Jumalan määrittelyyn meillä on vain itse keksittyjä keinoja. Jos olisimme pelkästään näiden varassa, esimerkiksi ajatusta ns. autuaasta vaihtokaupasta Kristuksen ja syntisen välillä tuskin enää hyväksyttäisiin oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- ja ihmisoikeussyistä.