Elämme poikkeuksellista aikaa, aikaa, jollaista ei ole osannut edes kuvitella koskaan tulevaksi. Koko maailma tuntuu olevan poikkeustilassa. Nyt eristäydytään koteihin, ulkomaailman saavuttamattomiin. Tosin Suomessa on eletty poikkeustilassa ennenkin, ainakin sotavuosien 1939-1944 aikana. Silloin lähdettiin kodeista turvaan; kaupungeista maaseudulle ja lapsia lähetettiin Ruotsiin. Pommitusten tullessa paettiin kodeista pommisuojiin.
Omat vanhemmat joutuivat jättämään kotinsa sodan jaloista Karjalassa. Isän perhe lähti Sortavalasta ja äidin perhe Käkisalmesta. Äidin perhe vielä välirauhan tullessa palasi tuhotulle kotiseudulle ja rakensi sinne uuden kodin, mutta sekin piti jättää ja lähteä pois kohti tuntematonta. Nukke jäi ikkunalle vilkuttamaan. Muisto, jota äitini kantoi koko elämänsä.
Evakkomatkat olivat monella tapaa hyvin raskaita. Pommikoneiden tullessa paettiin metsään lehmien kanssa. Vielä iäkkäänä ukkosen ääni pelotti äitiäni. Matkaa tehtiin jalan monien kymmenien kilometrien taipaleita. Eväät loppuivat matkalla, mutta tiellä vastaan tulleet, sotatantereelle matkalla olleet sotilaat antoivat lapsille näkkileipää. Tätäkin muistoa meillä vaalittiin ja näkkileipää löytyi aina kaapista.
Monen koti on tällä hetkellä muuttunut lasten hoitopaikaksi, kouluksi tai työpaikaksi. En kadehdi niitä koteja, joissa näitä kaikkia yritetään tehdä yhtä aikaa. Perheiden sopua koetellaan kokopäiväisen yhdessäolon sietämisellä. Niitä perheitä, jotka ovat jo ennenkin viettäneet paljon aikaa yhdessä ja tehneet asioita yhdessä, ei tämä aika ehkä niin paljon rasita kuin perheitä, joille pakollinen yhdessäolo on uutta. On perheitä, joiden perheenjäsenille koti on ollut kääntymispaikka, jossa on käyty vaihtamassa vaatteet, syöty jotain nopeasti ja lähdetty taas muualle viettämään aikaa ja tapaamaan kavereita ja harrastamaan. On perheitä, joiden on pakko olla kotona, yhdessä, vaikka se ei tunnu mukavalta. Vanhemmat eivät ehkä osaa olla, tehdä kivoja juttuja, askarrella, keksiä uusia leikkejä, innostua uusista ruokaresepteistä. Aikaa on nyt liikaa, sellaista aikaa, jolloin pitää jaksaa, kestää ja sietää itseä ja muita. Turvattomuuden tunne, epävarmuus tulevasta ja ehkä pelko rahojen riittämisestä ovat koko ajan läsnä. Kodeissa ilmapiiri herkästi säröilee, kun pinna katkeaa ja suuttumus valtaa mielen.
Joillekin koti näyttäytyy vankilana. Sieltä ei saa poistua, ei saa tavata ketään. Jos ei ole ketään, joka vaikka soittaisi, silloin ei tule puhuttua kenenkään kanssa päiväkausiin. Miltä oma ääni kuulostaa? Miten kestän kaikkia ajatuksiani, jotka yksinäisyydessä nousevat mieleeni? Mitä minulle tapahtuu, jos saan sairauskohtauksen? Unohdunko omaan kotiini?
Nuorten aikuisten ikävä toisten luo, fyysiseen olotilaan, on mittava. Digiyhteydet ovat hieno juttu, mutta ne eivät riitä yhteydenpitoon, yhdessäolon korvaajiksi.
Mistä löytää selviytymiskeinoja elämään, kun ahdistus valtaa mielen, yksinäisyyden tunne puristaa, kun pelko täyttää sydämen ja turvattomuudessa etsii piilopaikkaa? Missä on se ystävällinen käsi, joka antaa turvaa ja lohtua? Kenellä on se rakastava ääni, joka kysyy mitä kuuluu, kuinka voit?
Raamatun kertomuksessa naiset menivät yhdessä Jeesuksen haudalle. He surivat yhdessä, mutta he myös kohtasivat ilon yhdessä. Onko meidän mahdollista jakaa elämää toistemme kanssa enemmän, jakaa surumme ja huolemme sekä iloita tästä päivästä toistemme kanssa, ottaa huomioon toisemme, osoittaa, että välitämme? Voimmeko olla se rakastava ääni, joka kysyy tuntemattomaltakin mitä kuuluu ja ystävällinen käsi, joka ojentaa lohduttavaa näkkileipää?
Sirpa Tirri
asiantuntija, Espoon hiippakunnan tuomiokapituli
Kuva Aarne Ormio/Kirkon kuvapankki