Vakituinen kirkollemme ja sen henkilökunnalle esitetty parannuksenteon vaatimus on opetella puhumaan ”kieltä, jota ihmiset ymmärtävät”. Juuri näin se oli muotoiltu esimerkiksi Kotimaan kolumnissa hiljattain. Oli varmaan jo ziljoonas kerta, kun kummastelin tätä (kansan?)kirkollista herätyspuhetta. Parannuksentekoani haittaa nimittäin se, että en ymmärrä, mitä tällä tarkoitetaan. Mutta yritetään, taas.
Kirkossamme pitäisi siis puhua kieltä, jota ”ihmiset” ymmärtävät. Eli kirkosssamme töissä olevat eivät ainakaan kaikki ole ihmisiä – ei kai muutakaan voi tarkoittaa se, että vaaditaan ”ihmisten” puhuman kielen opettelua. Esimerkiksi minä kirkkomme työläisenä olen ihmisen sijasta jokin kirkollinen olio, joka päästelee suustaan tavaraa, jota ”ihmisillä” ei ole mitään saumaa tajuta. Vähän niin kuin ääniä ulkoavaruudesta.
Kun en ole tavannut ekstra-terrestiaalista väkeä, en tiedä, millaista ääntä niillä huudeilla on tapana pitää. Valistumattomassa tilassani rohkenen kuitenkin uskoa, ettei minun ja kaltaisteni kirkollisten olioiden tuottama ääntely erotu muusta suomalaisesta puheesta. Ainakin huomaan saavani asiani selviksi lounaspaikassa, kaupassa, postissa, fudismatsin katsomossa ynnä muualla, joissa liikkuu ihmisten kieltä puhuvaa väkeä. Muutenkin minulla lienee sama periaatteellinen oikeus kuin muillakin pitää itseäni ihmisenä. Ja lupakin sikäli, että esimerkiksi työpaikkamme työterveyshenkilöstö ei (ainakaan toistaiseksi) ole esittänyt epäilyjä ihmisyydestäni.
Vakavasti ottaen vaatimuksella opetella ”kieltä, jota ihmiset ymmärtävät” yritettäneen sanoa, että kirkollisten olioiden kieli ei avaudu uskonnollisesta diskurssista vieraantuneelle kuulijalle. Tämä ei saa kiinni vaikkapa vanhurskauden, sovituksen, uhrin, parannuksen, pyhityksen, armon kaltaisten käsitteiden merkityksestä. Kuitenkin kuulen juuri noita sanoja käytettävän tavallisessa arkipuheessa välillä hyvinkin sujuvasti (vanhurskasta lukuun ottamatta). Ero on siinä, että siellä niille ei anneta kristillistä merkityssisältöä. Mitä ihmisten kielen oppiminen kirkolliselle oliolle siis tarkoittaisi? Sanojen ”maallistamista” eli irrottamista kristillisestä maailmankatsomuksesta ja merkityksestä ja käytön jatkamista siten, että niille riittää sisällöksi se, mitä kulloinenkin aika hyväksi kokee? Vai vastaavaa kristillistä merkityssisältöä kantavien uustermien keksimistä? Siinä kysymys, johon en ole toistaiseksi saanut kriittisen tarkastelun kestävää vastausta. Ja siksi pseudofiksut heitot opetella ”ihmisten kieltä” ärsyttävät.
Kepeästi ja ehkä hyvässäkin tarkoituksessa singottu kehotus opetella ”ihmisten kieltä” on monella muullakin tapaa ongelmallinen. Se ei sisällä mitään määritystä siitä, mitä se perään kuulutettu ”ihmisten kieli” tosiasiassa on. Sillä dissataan railakkaasti lukuisien kirkollisten olioiden vakavat pyrkimykset ja kiistattomat onnistumiset maailmankatsomuksellisissa keskusteluissa, sielunhoidossa, rippikoulu- ja muussa opetuksessa ja yksityisissä kohtaamisissa. Vaatimuksen heittäjä tulee myös asettaneeksi itsensä kirkollisten olioiden kurjan joukon ulko- ja yläpuoliseksi besserwisseriksi, joka tuntee, tietää, ymmärtää ja osaa sen kaiken, mikä näiltä tyhmemmiltä puuttuu.
Perimmältään neuvo opetella ”kieltä, jota ihmiset ymmärtävät”, on vain helppoheikkimäistä ja älyllisesti vetelää lätinää. Samanmielisten kuplassa se kenties virkeyttää esittäjänsä statusta, mutta faktisesti siinä ei sanota mitään sillä tavoin merkityksellistä, että sen jälkeen jokin olisi kirkossamme konkreettisesti paremmin kuin ennen. Siksi koko puheenparsi on syytä hylätä hyödyttömänä. Samalla ehkä päästäisiin eteenpäin siitä kummallisesta luulosta, että kirkkomme ongelma tässä ja nyt olisi vain puheviestinnällinen. Niin että asiaintilalla ei muka olisi mitään tekemistä maailmankatsomuksen kaltaisten isojen kysymysten kanssa.
Kieli on kulttuurin tuote. Ihminen on evoluutiossaan elänyt, lisääntynyt, vihannut, rakastanut, tapellut, oppinut, tajunnut, tulkinnut, symbolisoinut, kulttuuristanut asioita jo kauan ennen kuin hänellä oli puhuttua kieltä apunaan. Toki puhuttu kieli kerran kehityttyään vaikuttaa kulttuuriin, jossa se elää. Kielellä voi välittää metainformaatiota, johon eleet, ilmeet, teot ym. eivät riitä. Kieli voi muuttaa ihmisten ajattelu- ja toimintatapoja ja sen myötä ympäristöä. Mutta siitä ei päästä mihinkään, että kieli ja kulttuuri ovat alituisessa keskinäisessä riippuvuus- ja vuorovaikutussuhteessa. Ilman toista ei ole toistakaan missään mielekkäässä merkityksessä. Jos nyt kirkollisen olion pitäisi oppia puhumaan ns. ihmisten kieltä, häneltä edellytetään myös kulttuurista uudelleen asemoitumista. Sekulaarina nykyaikana se olisi samaa kuin maailmankatsomuksen vaihtaminen. Sen jälkeen kirkollinen olio ei tietysti olisi enää kirkollinen eli kirkollemme ilmeisesti suuri pulma olisi ratkennut. Mutta olisiko hän silloin enää kristittykään?