Espoon hiippakunnan blogin kirjoittajakunta laajenee. Seuraamme blogissa hiippakunnan seurakuntien työntekijöitä ja luottamushenkilöitä heidän kirjoitustensa ja kuvien kautta.
1.-7.3.2021 vietettiin Olarin kirkon vihkimisen 40-vuotisjuhlia. Olarin seurakunnan kirkkoherra Salla-Maria Viitapohja kuvaa blogissaan, miten Olarin kirkosta tuli hänelle rakas kotikirkko. Kirjoittaja on seitsemän lapsenlapsen mummi.
Olen asunut lähes koko elämäni Vantaan (entinen Helsingin maalaiskunta) Korsossa. Muistan elävästi lapsuudestani päivän, jolloin Korsoon saatiin kirkko. Kotikirkko oli monien seurakuntalaisten ja työntekijöiden uupumattoman uurastuksen ja lukemattomien rukousten tulos. Kirkon vihkiminen käyttöön tapahtui 1. adventtina vuonna 1962. Olin silloin viisivuotias. Lapsuuden kotikirkkoni täyttää siis ensi vuonna 60 vuotta. Muistan elävästi piispa Martti Simojoen toimittaman kirkon juhlavan vihkimisjumalanpalveluksen, jota presidenttipari Urho ja Sylvi Kekkonen kunnioitti läsnäolollaan. Isosiskoni sai kunnian ojentaa Sylvi Kekkoselle kukkakimpun. Perheemme lauluyhtye esiintyi kirkon vihkiäisissä. Tunnelma oli riemun ja kiitollisuuden täyttämä.
Lapsuuteni vuosina perheessämme oli tapana, että kävimme sunnuntaisin jumalanpalveluksessa koko perheen voimin. Kotoamme oli kirkkoon parin kilometrin kävelymatka, joka taitettiin säässä kuin säässä. Välillä jumalanpalvelukset, ”kirkonmenot” uuvuttivat pientä. Taisinpa aika usein ottaa pienet torkutkin saarnan aikaan. Ne saarnat nimittäin kestivät huomattavasti kauemmin kuin nykyään! Virrenveisuusta pidin kovasti – ja lauloin välillä niin äänekkäästi, että sisarukset hermostuivat. Kirkossa oli aina turvallinen ja lämmin tunnelma. Se oli oikea kotikirkko.
Kirkossa toteutettiin 2000-luvun alussa mittava uudistus, jonka jälkeen alttari oli vaihtanut paikkaa ja sen myötä myös seurakuntalaisten paikat olivat muuttuneet. Pitkät penkit olivat vaihtuneet irtotuoleiksi ja urut oli siirretty urkuparvelta alas. Alttaritaulukin siirrettiin seurakuntasalin puolelle. Vielä näinä vuosina en ole tottunut näihin muutoksiin ja hätkähdän joka kerta, kun astun kirkkoon ja odotan näkeväni sen alkuperäisessä asussaan. Kotikirkko ei ole enää sillä tavalla tuttu ja turvallinen kuin lapsuuden ja nuoruuden aikana.
Kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1991 tulin elämäni ensimmäistä kertaa Espoon Olariin kirkolle tapaamaan silloista kirkkoherraa. Piti oikein kartasta katsoa, mistä kirkko löytyy. Olin tulossa työhaastatteluun, ja sille tielle jäin. Nyt olen palvellut Olarin seurakuntaa pappina nuo vuosikymmenet. Aloitin työt Olarissa maaliskuun 1. päivänä, jolloin Olarin kirkko täytti 10 vuotta. Pääsin siis heti aluksi juhlatunnelmaan mukaan!
Pääsiäisen aikaan tulimme koko perhe pääsiäisyön messuun. Lapsille oli varattu tyynyt mukaan siltä varalta, että uni yllättäisi pienet kesken messun. Messu päättyi kulkueeseen, jonka aikana kierrettiin kirkon ympäri. Kotimatkalla lapset muistelivat kokemaansa ja yksi heistä totesi: ”ensin papit antoi ehtoollista toisille ja sitten ne ehtoloi ittensä”. Tämän kokemuksen jälkeen lapset järjestivät useamman kerran myös kotona pääsiäisyön messun, joka päättyi juhlavaan kulkueeseen kotitalon ympäri.
Olarin kirkko teki minuun lähtemättömän vaikutuksen heti ensimmäisellä käynnilläni. Mikä valoisuus ja avaruus olikaan vastassani. Valoisuutta korosti se, ettei kirkossa ollut lainkaan alttaritaulua. Kesti vielä 10 vuotta ennen kuin päästiin yksimielisyyteen siitä, minkälainen alttaritaulu kirkkoon tuli hankkia. Kirkon akustiikka teki seurakuntaveisuusta ja urkujen soitosta mahtavaa kuulla ja kokea.
Näinä vuosikymmeninä Olarin kirkosta on tullut minulle rakas kotikirkko, johon on aina yhtä juhlavaa tulla. Kirkossa on iloittu ja itketty, hiljennytty ja rukoiltu, veisattu ja kuunneltu mahtavia musiikkiesityksiä. Kymmenkunta vuotta sitten toteutetussa peruskorjauksessa kirkkoon ei tehty juurikaan näkyviä muutoksia, vaan keskityttiin enemmän teknisten laitteiden nykyaikaistamiseen. Seurakuntalaisetkin olivat tyytyväisiä siitä, että kaikki näytti olevan suurin piirtein ennallaan. Siitä kyllä tuli palautetta, että peruskorjauksen myötä penkkien selkämyksistä poistettiin virsikirjahyllyt ja käsilaukkukoukut.
Aikanaan, kun kirkko rakennettiin nykyiselle paikalleen Gräsan kartanon jo rapistuneelle puistokukkulalle, oli sen ympärillä pitkään autiota ja rauhallista. Aikaa myöten lähistölle rakentui erilaisia liiketiloja, mutta asuntoja siellä ei juurikaan ollut. Nyt kun kirkko on saavuttanut 40 vuoden iän, sen ympärillä on alkanut tapahtua muutoksia yhä kiihtyvällä vauhdilla. Niittykummun metroaseman valmistumisen myötä alueelle rakentuu parhaillaan useita kerrostaloja. Näin kirkko on pian siellä, missä sen kuuluukin olla: keskellä elämää. Mukana ihmisten arjessa ja juhlassa.
Salla-Maria Viitapohja
kirkkoherra, Olarin seurakunta
seitsemän lapsenlapsen mummi