Vaikkei vielä ole mitään käsitystä siitä, milloin voidaan siirtyä normaaliin koronarajoitusten jälkeen, tekee mieli haaveilla. Mitä halutaan säilyttää tästä ajasta, kun tämä joskus loppuu? Mitä sellaista on tullut työhön ja kirkkoon, josta ei kannattaisikaan luopua? Minkälainen normaali voisi olla se, johon palataan?
Uuden kokeileminen
Ennennäkemättömällä tavalla on hypätty uuteen tilanteeseen. Striimauksien aloittamiseen aikaa oli viikko. Ei ollut koulutushanketta ja kehittämistyöryhmää, ei pilottia eikä komiteakäsittelyä. Ruvettiin hommiin ja kokeiltiin. Aina ei ääni toiminut, joskus syttyi kissan häntä tuleen ja pastorilla oli hassu hattu ja mustat lasit. Kirkko näytti aika inhimilliseltä, yritettiin uudestaan ja opittiin nopeasti. Ohjeita ja vinkkejä on jaettu Facebookin ryhmissä ja työtovereiden kesken. Videoita ovat uskaltautuneet kuvaamaan, editoimaan ja jakamaan nekin, jotka eivät ole olleet some-aktiiveja. Pitkän linjan tekijät ovat pikapikaa pistäneet pystyyn koulutuksia ja workshopeja.
Ruvettiin soittelemaan ihmisille ja pitämään yhteyttä. Ikäihmisille on soitettu järjestelmällisesti. Samalla vauhdilla organisoitiin ruokakassien jakelua, yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa. Mutta muillekin soiteltiin: minullekin soitettiin seurakunnasta, kun satun olemaan tämän kesän rippikoululaisen vanhempi. Kysyttiin, että miten menee. Tuntui todella hyvältä, ensimmäisten kaoottisten etäkoulu- ja etätyöviikkojen aikana, että joku soittaa ja kysyy, miten jaksatte. En muista, että koskaan aikaisemmin olisi soiteltu. Aikanaan 1990-luvulla isäni oli sitä mieltä, että kirkon ihmiset eivät tiedä tavallisten ihmisten elämästä, ja ehdotti, että eivätkö ne papit voisi soittaa ja tulla koteihin käymään. Pidin ajatusta tuolloin lähinnä pähkähulluna. Tänä keväänä olen ajatellut, että isäni taisi olla sittenkin oikeassa.
Tämä ketteryys olisi tärkeä säilyttää. Toimintaympäristö muuttui yhtäkkiä, ja niin muuttui toimintakin. Kun toimintaympäristö ympärillämme on kaiken aikaa muuttunut, ja kaiken aikaa edelleenkin muuttuu, ydinkysymys on: miten voimme viedä hyvää sanomaa eteenpäin nykyisessä ympäristössä? Sitten kääritään hihat, mennään ja tehdään.
Uudet kokouskäytännöt
Kokoukset, seminaarit ja koulutukset siirtyivät Teamsiin, Zoomiin ja webinaareihin. WhatsApp-ryhmät ovat aktivoituneet. Vaikka savu välillä nousee päästä monen Teamsin jälkeen, on todettava, että tehoja on tullut. Pienet asiat on helppo tarkistaa chatissa, eikä aikaa jaaritteluun mene, ja kokoukset pysyvät usein paremmin aikataulussaan kuin livenä. Ennen pääsiäistä osallistuin valtakunnalliseen jumalanpalvelusten virikemateriaalin tuottamiseen. Prosessi kesti Teamsin eri alaryhmissä alle viikon ja tulos oli laaja ja monipuolinen. Normaalioloissa työryhmä olisi tuottanut samaa materiaalia vuoden, ja kahvia ja pullaa olisi kulunut. Viimeisessä palaverissa viisitoista ihmistä olisi tuijottanut skriiniltä, kun yksi ihminen korjaa Wordiin kirjoitusvirheitä.
Kun taas voidaan kokoontua yhteen, onkin tarpeen miettiä, minkälaisia yhteentuloja tarvitaan. Moni asia on jatkossakin kätevintä ja tehokkainta hoitaa Teamsissa tai WhatsAppissa. Johonkin toiseen taas kasvokkain tapahtuvat tapaaminen on ehdottomasti tarpeen. Mutta ei palata siihen, missä päivät täyttyvät valmistelemattomista kokouksista, joita ei kukaan johda ja joiden päätöksiä ei vastuuteta kenellekään. Sillä onhan se nyt hullua, jos työntekijän työajasta suurin osa kuluu valmistautumiseen, suunnitteluun ja palaverista toiseen laukkaamiseen, ja vain pieni osa itse asiaan, seurakuntalaisten kanssa olemiseen ja seurakunnan palvelemiseen.
Yhdessä tekeminen
Vaikka on oltu sosiaalisesti eristäytyneitä ja minimoitu kontakteja, yhdessä tekeminen on lisääntynyt. Ajan ja paikan rajat ovat murtuneet. Itse osallistuin tekstinlukijana ystävyyshiippakuntamme seurakunnan pääsiäisaamun messuun. Webinaareihin kokoonnutaan eri puolilta Suomea ja eri puolilta maailmaa. Kuuluu viestejä, että seurakunnat ovat tehneet yhteistyötä toistensa kanssa enemmän kuin ennen. Yhteistyökumppaneita on löytynyt kunnan ja muiden järjestöjen lisäksi paikallisista ravintoloista ja lähikaupoista. Seurakunnissa työntekijät ovat siirtyneet tehtävästä toiseen, tarpeiden mukaan. Seurakuntalaiset ovat tehneet hartausvideoita ja olleet monenlaisissa vapaaehtoistehtävissä.
Yhdessä tekemisen ote on tärkeä pitää jatkossakin. Ei rakenneta muureja ympärillemme eikä varsinkaan organisaation sisälle välillemme, vaan tehdään yhdessä. Yhdessä voimme aina enemmän. Se, miten toimimme yhdessä, ja keiden kanssa, kertoo myös siitä, minkälainen yhteisö olemme.
Mikä pysyy?
Se mikä on pysynyt, on rukous. Rukous on kaikunut kirkoissa, seinien sisällä, symbolina siitä, että kirkko rukoilee lakkaamatta aina ja kaikkialla. Rukous on kaikunut luonnossa, kodeissa ja videoilla. Rukous tuo toivoa, luo luottamusta ja vahvistaa uskoa. Rukous ja rakkaus, niitä on jatkettu, muuttuneista olosuhteista huolimatta. Ja niitä on jatkettava edelleen, silloinkin kuin rajoitukset joskus puretaan.