Tämä ei ole satu, sillä sekularisaatioteoria on todella ollut olemassa. Sen lanseerasi joukko nimekkäitä sosiologeja 1960-luvulla. Sen mukaan uskontojen aika maailmassamme oli pian ohi. Profetia kuului, että 2000-luvun alussa uskonto olisi enää yksittäisten fanaatikkojen ja sekä elämää että kuolemaa säikkyvien surkimusten harrastelua jossakin nurkan takana. Yleistä maailmankatsomuksellista, poliittista ja moraalista merkitystä uskonnolla ei enää olisi, ei vanhoilla maailmanuskonnoilla sen enempää kuin uudemmillakaan tulokkailla.
Vuonna 2020 on helppo sanoa, että vikaan meni. Uskonnot ovat paikoin paremmin voimissaan ja vaikutusvaltaisempia kuin puoli vuosisataa sitten. Yhäti uskonnon nimissä rukoillaan jumalia, etsitään elämän tarkoitusta ja hyvän elämän ohjeita. Uskonnon nimissä edelleen myös soditaan, silvotaan, syrjitään ja pannaan rahoiksi. Sekularisaatioteorian erehtymisen ilosanomaa on kirkossammekin julistettu voimallisesti. Ei ole kauaa esimerkiksi siitä, kun jokseenkin jokaisessa Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisussa, joka käsitteli uskonnon ja kirkkojen roolia ajassamme, muistettiin kertoa, että sekularisaatioteoria ei pitänyt paikkaansa – useimmiten sävyyn, että teorian myötä hautaan oli nilkuttanut itse sekularisaatiokin.
Klassiset sekularisaatioteoreetikot tietysti myönsivät jo ajat sitten, että teoria oli hyvä lukuun ottamatta sitä seikkaa, että se ennusti tulevaisuutta yleisesti ottaen väärin. Samalla moni heistä on yrittänyt alleviivata havaintoa, että sekularisaatioteoria ei erehtynyt totaalisesti. Vaikka eteläinen pallonpuolisko ei sitä totellutkaan, ns. länsimaissa uskonnon asema ja rooli yhteiskunnissa ovat muuttuneet koko lailla sen suuntaisesti kuin teoriassa oletettiin. Näemmehän Suomessakin nyt sekularisaation merkit ympärillämme selkeämmin kuin koskaan ennen – näemme siis, jos uskallamme.
Mitä sekularisaatio tarkkaan ottaen on? Maallistumiseksihan sitä tavataan kutsua. Selittävinä tekijöinä siihen kytketään yhteiskunnan funktionaalinen eriytyminen sekä kansalaisen halu irtautua perinteisten instituutioiden (kuten kirkkojen) maailmankatsomuksellisesta holhouksesta. Ihmisellä pitää olla oikeus itse päättää, mihin uskoo ja miten uskoo tai on uskomatta. Mitä nuorempiin sukupolviin tullaan, sen vahvempi tämä vakaumus on.
Helppo on havaita, että sekularisaatiolla on ilmeinen kytkös reformaation periaatteisiin. Osaltaan juttu on siis omaakin syytämme.
Sekularisaatio on yhteiskunnallisen eriytymiskehityksen luonnollinen ja väistämätön seuraus. Kun yhteiskunta jakautuu toimintasektoreiksi, ideologioiksi, luokiksi, identiteetti- ja muiksi kilpaileviksi politiikoiksi ym. ja kun maailmankatsomuksellista yhtenäisyyttä tuottaneet instituutiot (erityisesti kirkot) samalla menettävät hegemonia-asemansa ja uskottavuutensa, sekularisaation pöytä on katettu. Sosiaalista todellisuutta perinteisesti integroinut uskonto korvautuu kilpailevilla katsomusjärjestelmillä, yksi jumala useilla jumalilla tai jumalattomuudella, yhteinen moraali monilla moraaleilla jne. Entisen päälle päin harmonisen järjestyksen tilalle on astunut maailmankatsomusten sekamelska.
Tämän makrotason prosessin pikkusisarus on ”mielen sekularisaatio”. Yksittäinen ihminen rakentaa maailmankatsomusten markkinoilla itselleen henkilökohtaisesti merkityksellisen uskomusjärjestelmän. Sekulaarissa yhteiskunnassa se tapahtuu sekulaarein käsittein ja uskonnosta puhdistetulla kielellä. Lupaa tai neuvoa ei enää kysytä kirkoilta, paaveilta ja papeilta.
Sekularisaatioteorian rakentajat näkivät aivan oikein, että pitkän päälle liberalismi, demokratia ja taloudellinen hyvinvointi ovat uskonnolle tuhoisa yhdistelmä. Läntisessä maailmassa näiden sinänsä hyvien asioiden yhteisvaikutuksen ykkösuhri on kristinusko ja sen kirkot, osin eri tahdissa ja vauhdissa eri puolilla maailmaa mutta yhtä kaikki samassa rivissä.
Onko asiaintilalle tehtävissä enää mitään? Onko Suomen ev.lut. kirkkokin jo hävinnyt pelin?
Käytännössä kyllä, siitä kertovat kirkkomme kaakkoon osoittavat tilastokäyrät karua kieltänsä. Mutta sitkeän sissin tavoin kirkkomme ei ole luovuttanut. Selviytymiskeino ei kuitenkaan ole sekularisaation haastaminen, maailmankatsomuksellinen de-sekularisaatio tai re-sakralisaatio siis, vaan manööveri, joka kertoo luojansa olevan – Jeesusta mukaillen – yhtä fiksu kuin käärme. Kirkkomme nimittäin sekularisoi itse itseään.
Itsesekularisaatio on sitä, että kirkko tinkii ilmoitustotuudestaan sekä fundamentaalisista uskonkohdistaan ja arvoistaan kulloinkin siinä mitassa kuin ne eivät istu vallalla olevaan sekulaariin ajatteluun. Jäljelle jäänyt osa tulkitaan erilaisia ideologioita hyväksi käyttäen kristinuskon uudelleen tai ensi kertaa löydetyksi todelliseksi ytimeksi ja sisällöksi. Kun sekulaari maailmankatsomus sitten taas muuttuu ja edelliseltä kierrokselta jäljelle jäänyt ydin alkaa ärsyttää uuden polven sekulaaria henkilöä, mylly pyöräytetään uudelleen läpi. Kun tämä tehdään tarpeeksi monta kertaa, totuusväitteistä, opista ja arvoista ei ole enää muuta jäljellä kuin yleishyvä humaani etiikka.
Ajatus, että uskonnon ytimessä on asia, joka ei tarvitse jumalia eikä uskontoa mihinkään, on tietenkin sekä omituinen että älyllisesti epäuskottava. Mutta ei hätää, vaihdetaan ydintä. Niinpä ilmoitus yms. ”vanhentunut ja käsittämätön uskontokieli” saa tehdä tietä hyvinvointi-instituutio ”kirkolle”, joka tuottaa sekulaarille yhteiskunnalle spirituaalisia palveluita. Kirkkoa voi sitten jatkosekularisoida mielin määrin ja mihin päin tahansa niin kauan kuin laitoksen palveluille on jotain kysyntää. Kuilun viimeinen reuna tulee vastaan sitten kun ne eivät enää kiinnosta ketään – tai tulee jokin muu firma, joka hoitaa homman hienommin ja halvemmalla. Tuo reuna on meillä jo lähempänä kuin taidamme arvatakaan.
Kirkon jäsen meillä ja muualla on yksittäinen ihminen, ei yhteiskunta. Näyttää kuitenkin siltä, että myötäillessään itsesekularisaatiollaan yhteiskunnan sekularisoitumista kirkkomme luulee ja toivoo torjuvansa jäsenkatonsa keskeisintä syytä, ihmisen mielen sekularisaatiota. Ehkä kirkollinen itsesekularisaatio riittääkin joillekin laitoksen jäsenmaksun perusteeksi, ainakin joksikin aikaa. Mutta Jumalasta ja uskonnollisesta maailmankatsomuksesta vakavissaan kiinnostunut ihminen tuskin tyytyy leivän sijasta pelkkiin kiviin. Sekulaarissa pluralistisessa ympäristössäkin hän etsii ja varmasti myös löytää paikan ja joukon, jossa otetaan Jumala ja uskonto oikeasti tosissaan.