Hyvää diakoniaa juhliva väki, kära diakoni vänner!
Vaasassa asunut Mathilda Wrede (s. 1864) katseli pienenä tyttönä kotitalonsa portin takana, Rantakadulla, tietä rakentavia ja katukiviä paikalleen laittavia työmiehiä. Nämä olivat Vaasan vankilassa tuomiotaan kärsiviä vankeja, jotka oli määrätty vankilan ulkopuoliseen työhön. Pienen tytön mielessä vangit näyttivät kärsiviltä ja epätoivoisilta. Kun Mathilda koki hengellisen heräämisen, hän alkoi vierailla vankiloissa ja kertoi vangeille Jumalasta. Julistustyön lisäksi hän avusti vankeja taloudellisesti ja puolusti heidän olojaan ja ihmisarvoaan. Hän aiheutti mm. skandaalin vuotamalla julkisuuteen tietoa vankilaoloista.
Tänä vuonna meillä on mielessä toinen Mathilda, Mathilda Hoffman (s. 1845), joka oli ensimmäinen Suomessa koulutettu ja tehtäväänsä vihitty diakonissa. Mathilda Wreden aikalainen. Mathilda Hoffmanin vihkimyksestä lasketaan diakonian juhlavuoden alkamisvuosi. Mathilda Hoffman teki koko elämäntyönsä Viipurin Diakonissalaitoksessa, jonka palveluksessa hän oli 52 vuoden ajan, huolehtien lähinnä laitoksen taloudenhoidosta.
Diakonissan ammatti, sisaryhteisöt, diakonissalaitokset antoivat naisille paikan, missä tehdä työtä, kouluttautua ammattiin ja saada vastuullisia tehtäviä, jopa edetä johtotehtäviin. Silloiset naimattomat nuoret naiset ja lapsettomat lesket liityttyään sisaryhteisöön saattoivat antaa elämänsä huono-osaisten auttamiseen ja löytää elämäntehtävänsä hoito- ja auttamistyöstä. 150 vuotta sitten kaikki tuo saattoi olla näille naisille ainoa mahdollisuus itsenäistymiseen ja oman kutsumuksen toteuttamiseen.
Diakonian 150 vuotta on pitkä aika, mutta kirkollisessa historiassa varsin lyhyt. Me kuitenkin kiinnitymme virallisen diakonian, ammatillisen diakonian ketjuun. Diakonian historia ja nykyisyys ovat täynnä rohkeiden, tehtäväänsä omistautuneiden naisten tarinoita. Tällainen mm. meidän kaikkien tuttu Aurora Karamzin, jonka toiminta ulottui myös Espooseen ja hän oli myös mm. Matilda Wreden tukija.
Espoon seurakuntien historiaa tutkiessa löysin maininnan Laura Caloniuksesta, jonka sanotaan olleen ensimmäinen Espoon diakonissa. Hän teki yhteistyötä Aurora Karamzinin kanssa ja asui joitakin aikoja Auroran kanssa Träskändan kartanossa ja asiantuntemuksellaan auttoi Auroraa diakonissalaitoksen toiminnan suunnittelussa.
Espoon seurakunnassa aloitti ensimmäinen diakoniakoulutuksen saanut sairaanhoitaja 1930-luvulla. Historian kirja kertoo, että ensimmäinen Espoossa toimiva diakonissa asui Leppävaarassa, ja että, ensimmäinen diakonissan virka päätettiin perustaa vuonna 1939, johon palkattiin Margit Tallgren. Kauniaisten kauppala palkkasi diakonissan v 1941, joten alueella toimi kolme diakonissaa, joiden työnä oli pääasiassa sairaanhoito.
På femtio-talet var det många föreningar som stödde diakoni. En av dem var Esbo svenska diakoniförening. Ett av de första besluten i föreningens verksamhet var att samla in pengar till inköp av två personbilar till diakoniarbetare!
Diakonian historia on käynyt läpi monenlaisia vaiheita, joista voimme lukea diakonian historiaa kuvaavista ja kertovista kirjoista. On avaavaa tutkia oman seurakunnan diakonian historiaa. Löytää sieltä diakoniasta kirjoitettua työn historiaa eri elämän vaiheilta; kuinka diakonia vastasi ihmisten hätään ennen sotaa silloisen Neuvostoliiton kanssa, mikä oli apu sodan aikana ja entä sodan jälkeen? Miten työtä on dokumentoitu ja ja miten tehdystä työstä on kerrottu. Miten työ on muuttunut vuosikymmenten aikana?
Kansanterveyslain voimaantulon v. 1972 on täytynyt olla todella iso muutos diakonialle. Kuinka se on vaikuttanut työn muuttumiseen tai yhteistyöhön kunnan toimijoiden kanssa? Etenkin diakonissan identiteetti oli jakautunut kunnan ja seurakunnan töiden mukaan. Kunnanlääkäri ja kirkkoherra olivat molemmat diakonissan esimiehiä, jotka antoivat työtehtäviä. Kansanterveyslain myötä diakonissa ei enää ollut kunnan työssä, eikä enää tehnyt varsinaista sairaanhoitajan työtä; työ määriteltiin siitä eteenpäin seurakunnasta käsin. Mitä tuli sairaanhoidon tilalle? Yhä enemmän alkoi seurakuntien palvelukseen tulla myös sosiaalityön koulutuksen saaneita diakoneja.
Vietän itsekin diakonian juhlavuotta; huhtikuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta omasta diakonian vihkimyksestä. Kohta vihkimyksen jälkeen menin seurakuntaan ja silloin vanhemmat diakonissat puhuivat vielä potilaista, kun tarkoittivat diakonian asiakkaita.
Pitkä työura diakoniassa on antanut perspektiiviä diakonian kehittymiselle ja muuttumiselle. 80-luvulla mietittiin mitä diakoniassa pitäisi tehdä, mitä on hengellinen diakonia, miten diakoniavastuuta voisi lisätä.
90-luvulla iski suuri lama, joka aiheutti ihmisten hakeutumisen kirkon avun piiriin ja diakoniavastaanotot pullistelivat ihmisiä. Hätään kehitettiin erilaisia uusia keinoja auttaa hädässä olevia ihmisiä, tunnetuin lienee ruokapankki, joita perustettiin useimpiin seurakuntiin.
90-luvulla kirjoituskoneiden tilalle tuli tietokoneet ja asiakasohjelmat, joita piti opetella käyttämään. Ruokapankkien myötä diakonia oli tiedotusvälineiden haluttu uutisaihe. Näkymättömästä, hajuttomasta ja mauttomasta työstä tuli medialle uusien lööppien arvokas lähde. Diakoniaa piti opetella sanoittamaan uudella tavalla, siten että se, mitä tehdään, ketä autetaan ja miksi autetaan, tulisi ymmärretyksi.
Diakonian suuria innovaatioita olivat tuolloin mm. velkaneuvonnan aloittaminen, verkostoyhteistyön laajentuminen ja vapaaehtoistoiminnan kehittyminen.
Espoossa, sen kaikissa seurakunnissa on tehty merkittävää diakoniatyötä. Kun tutkitte diakoniatyön arkistoja, menneiden vuosien toimintakertomuksia ja tilastoja, voitte niistä löytää aarteita. Jokaisen toiminnon, jokaisen tilastoluvun takana on paljon työtä ja merkittäviä kohtaamisia, kuulluksi ja nähdyksi tulemisia.
Diakonia on ihmisten mielissä saanut ison merkityksen apua ja tukea tarvitsevien auttajana. Kirkon tekemä diakonia on yksi suurimmista syistä seurakunnan jäsenyyteen.
Mutta miten diakonia, diakonian ammatti, diakoni ja diakonissa, näyttäytyvät tänään ja mikä diakonian paikka on tulevaisuudessa? Mitä sinä ajattelet diakonian merkityksestä tässä ajassa? Tarvitaanko diakoniaa enää, kun erilaisia auttajatoimijoita on paljon?
Kirkon asema on muuttunut ja tulee muuttumaan yhteiskunnassa, ihmisten suhtautuminen uskontoihin on muuttunut, väestö on monikulttuurista, köyhyys on mittavampaa, erilaista apua ja tukea tarvitsevien ihmisten määrä lisääntyy. Näinä aikoina mietimme, miten diakoniasta tulisi kertoa päättäjille, miten sanoittaa sitä työtä, jota tehdään hädän äärellä? Kuinka vielä jaksaisi pohtia ja kehittää diakonian vaikuttamistoimintaa, kun työ tuntuu vievän kaikki voimat? Avun hakijoita on paljon. Kuinka saada kuulumaan se tosiasia, että diakonian apua joutuu odottamaan ja jonottamaan?
Tämä tosiasia jo kertoo, että diakoniaa tarvitaan. Kirkko ei ole kirkko, ellei se pidä huolta vähemmistään. Diakonia on yksi kirkon kivijaloista. Diakonia antaa tänäkin päivänä hienon ammatin sekä naisille että miehille, ammatin, jossa saa tehdä merkityksellistä työtä.
Työtä, jossa saa kohdata ihmisiä hyvin laaja-alaisesti.
Itse olen saanut tehdä rakastamaani työtä seurakunnassa ja kirkossa. Olen kuunnellut tuhansia tarinoita, joissa ihmiset ovat käyneet läpi elämänsä vaiheita. Joissakin kohdin olen voinut olla apuna ja tukena. Ja juuri nuo hetket ovat antaneet itselle työn merkityksen tunteen, joka on kantanut ja innostanut työssä.
Näin ehkä kävi myös meidän Matildoille, Matilda Wrede lähti kirkasotsaisena rohkeasti arkuutensa voittaen vankiloihin, auttamaan vankeja ja puhumaan heidän puolestaan.
Matilda Hoffman ja Aurora Karamzin kehittivät diakonissalaitoksia rohkeasti ja ennakkoluulottomasti paikoiksi, joissa koulutettiin, annettiin mahdollisuuksia ja pidettiin huolta.
Toivon, että emme jää aidan raosta kurkistelijoiksi ja hämmästelijöiksi, vaan uskallamme rohkeasti lähteä liikkeelle.
Tämän päivän ja tulevaisuuden työn haasteiden paljouden edessä toivotan diakoniatyötä tekeville ennakkoluulottomuutta työn mahdollisuuksia kohtaan. Uusia kokeiluja, eri tavalla tekemistä, oman ja yhteisen työn arviointia.
Kirkon työntekijöinä ymmärrämme jokaisen ihmisen Jumalan luomaksi. Jokaisen ihmisarvon tunnustaminen ja ihmisarvon puolustaminen kuuluu tehtäviimme. Me olemme työllämme turvaamassa jokaiselle ihmisarvoista elämää.
Rohkeutta toivotan jokaiselle omaan työhön diakoniassa: rohkeutta seurata omaa kutsumusta, rohkeasti olla ihmisten auttajana ja tukijana, rohkeutta kertoa siitä mitä työssä kohtaa, rohkeutta kertoa niistä havainnoista mitä on tehnyt ja tekee ihmisten hyvinvoinnista tai pahoinvoinnista. Rohkeutta myös löytää omat ja työn rajat, rohkeutta olla Jumalan johdettavana.
Omassa vihkimysjuhlassani 40 vuotta sitten sain yhdeltä opettajalta muistoksi Lutherin sanat ja haluan ne jakaa kanssanne:
Herra Jumala, omaisuuteni ja virkani eivät ole omassa vallassani, olen vain työkalu ja teen minkä pystyn.
Puuhaan ja toimin, teen työtä ja huolehdin, neuvon ja käsken, valvon ja raadan itseni väsyksiin.
Anna sinä, rakas Herra, jonka vallassa on kaikki, työni kantaa hedelmää ja menestyä,
Muuten kaikki työ ja vaiva on turhaa.