Suomen ev.lut. kirkon kirkolliskokous sai äskettäin piispainkokoukselta tilatun selvityksen vaihtoehdoista avioliittokäsityksestä kirkon piirissä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi. Selvitystä väsättiin pari vuotta, mutta lopputulos oli silti paha pettymys monille. Eikä ihme, selvitys tekee selväksi ensi sijassa sen, että selvyyttä ei ole nyt eikä luvassakaan näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.
Pääkirjoituksessaan 11.8.2020 Helsingin Sanomat totesi ev.lut. kirkon jatkavan ”räpiköintiään syvässä kriisissä”. Sen mukaan piispojen jahkailusta seuraa, että ev.lut. kirkko jatkaa hajoamistaan. Kenen nimittäin voi olettaa luottavan instituutioon, joka ei itsekään tiedä, mitä mieltä se on – varsinkaan näin suurta mielenkiintoa herättävästä kysymyksestä?
Hyvä kysymys, niin hyvä, että se ansaitsisi kirkkomme puolelta vähintäänkin vastausyrityksen. Tosin HS ei meitä odottele vaan tietää kertoa oikean vastauksen itse: Jeesuksen ”tärkein käsky” eli rakkauden kaksoiskäsky toimintaperiaatteeksi niin johan jahkailu loppuu ja luottamus herää. Piispat vain näyttävät olevan kuuroja kirkon ykkösmiehen puheille.
Kirkkomme siis räpiköi kriisissä ja sen hengellinen johto kaivaa maata uskottavuuden alta, vaikka yksinkertainen ratkaisu olisi tarjolla. Miksi näin? Tässä kohdassa piispojen selvitys on selkeä. Avioliittoasiasta vallitsee niin vahvoja erimielisyyksiä, että suoraviivainen välitön ratkaisu suuntaan taikka toiseen tekisi kirkossamme pahempaa jälkeä kuin nykytila konsanaan. Niinpä tässä erimielisyyksien suossa piispat pyrkivät säilyttämään ”kirkon ykseyden”. Kirkon jakautuminen, olisi syynä samansukupuolisten vihkiminen avioliittoon tai mikä tahansa muu asia, tarkoittaisi, että piispat olisivat epäonnistuneet tehtävässä, joka heille Kirkkojärjestyksessä on osoitettu (KJ 18 1 §: ”piispan tulee vaalia kirkon ykseyttä”).
Vastakkain ovat siis maallinen ja hengellinen, yhtäältä vakava instituution uskottavuusongelma ja toisaalta teologinen ideaali nimeltä kirkon ykseys. Jälkimmäisestä kirkkomme on olemus- ja identiteettisyistä pidettävä kiinni, edellisen selättäminen on välttämätöntä, jotta kirkkomme talous ja rakenteet pysyisivät pystyssä. Suo siellä, vetelä täällä, kuten sanotaan.
Totta kai piispojen selvityksessä tunnustetaan, että kristillisen kirkon historia on ykseyden alituisen koettelun ja hajaantumisen historiaa – eli että globaalin kristillisen kirkon ykseys on käytännössä vain hurskas toive. Meikäläiset piispat yrittävätkin lähinnä pysäyttää kristikunnan ikuisen pirstoutumisen pandemian kansallisen kirkkomme rajoille.
Pyrkimys on teologisesti perusteltu, moraalisesti kaunis ja kirkkomme yhteiskunnallisen aseman kannalta ymmärrettävä. Valitettavasti se vain on tuhoon tuomittu. Suomen ev.lut. kirkon sisällä ei ole aikoihin ollut eikä enää ole sellaista ykseyttä, joka olisi (keskenäänkin erimielisten) piispojen selvityksillä pelastettavissa. Keskustelu samansukupuolisten avioliittoon vihkimisestä viimeistään osoittaa tämän karulla tavalla. Ykseysdiskurssi leijuu tässä asiassa jo niin ylhäisellä abstraktiotasolla, ettei sillä ole enää mitään kosketuskohtaa arkielämään. Tosiasiat kannattaisi reilusti tunnustaa.
Ykseyden ehdot määrittelee se, jolla siihen on valta. Kun valta vaihtuu, ykseyden säännötkin muuttuvat. Tyytymättömät äänestävät jaloillaan maailmassa, jossa yksilö tekee ratkaisunsa henkilökohtaisen identiteettipolitiikan pohjalta eikä perinteen tai institutionaalisen eliitin määräyksestä. Suomen ev.lut. kirkon hajoaminen, joka on nyt meneillään (niin kuin tietää jo HS:n pääkirjoitus), ei siis ole kenenkään tai minkään henkilökohtaista epäonnistumista. Prosessi on väistämätön suomalaisen valtiokirkollisuuden kuolinkouristus. Sen myötä kirkkomme siirtyy tilaan, jossa leijonan osa kristillisistä kirkoista muualla päin maailmaa on aina elänyt.
Kapitalismin sykkivä sydän on taloudellisten toimijoiden rajoittamaton kilpailu elämästä ja kuolemasta. Peli on raakaa mutta tarjolla olevat voitot huimia. Tappionkin kokenut voi aina yrittää uudestaan uusin ideoin ja keinoin. Kilpailu pitää talouden jatkuvassa kehitystä etsivässä liikkeessä. Miksei se tekisi samoin kirkon tapaisille instituutioille ja organisaatioille, jotka kilpailevat ihmisten sielujen kaltaisista aineettomista asioista? Ainakin Yhdysvalloissa, jota usein mainitaan kristinuskon sekularisoitumista parhaiten torjumaan onnistuneena maana, kirkkojen keskinäinen kilpailu on hyödyttänyt kaikkia asianosaisia.
Jos meillä olisi yhden ison laitoskirkon sijasta joukko keskenään kilpailevia luterilaisia kirkkoja, jokainen voisi ja saisi profiloitua niin akuutissa avioliittoasiassa kuin kaikessa muussakin haluamallaan tavalla. Jokainen luterilaisesta uskosta kiinnostunut löytäisi samoin ajattelevien ja uskovien yhteisön tai sitten saisi rakentaa sellaisen itse. Parokialisuudesta eli pakosta kuulua asuinpaikkakunnan seurakuntaan ei enää tarvitsisi välittää. Onhan meillä tällaista kasvustoa olemassa jo nyt (Luther-Säätiö ja Lähetyshiippakunta; perinteilleen uskolliset herätysliikkeetkin ovat aika pitkällä tässä suunnassa).
Kirkkohistorian arkistojen hyllyille siirretyn laitoskirkon jäljiltä jäänyttä tilaa täyttävät joutuisivat itse kukin tietysti rahoittamaan hallintonsa, piispansa, pappinsa, lehtensä, rakennuksensa ja mitä nyt katsovatkin tarvitsevansa. Tätä tilannetta kirkollisverojärjestelmällä siunatussa kirkossamme ilmeisesti kuitenkin kauhistutaan yli kaiken. Ja siinä on mielestäni perustava syy, miksi kirkkomme sisäinen riitely ykseydessä tai ykseys sisäisessä riitelyssä tuntuu riittävän meille itsellemme riippumatta siitä, miten kummalliselta ja epäkristilliseltä se näyttää ulospäin.