Jossakin aiemmassani kirjoituksessani ilmoitin, etten ole rasisti. Nyt tulee toinen ilmoitus siitä, mitä en ole. Tai oikeamminkin mitä en tee. En nimittäin enää lue Kirkko ja kaupunki -lehteä.
Tähän päädyin erään illalliskeskustelun jälkeen. Kerroin pöytäseuralle, että kyseinen julkaisu on mielestäni heppoinen lehdykkä, josta löydän kiinnostavaa luettavaa vain harvoin. Minulle vastattiin – ja vastaajat eivät olleet keitä tahansa vaan kirkollista elämää ja mediakenttää hyvin tuntevia henkilöitä – että ei ole tarkoituskaan. Ikääntyneenä ja monissa kirkollisissa liemissä jo keitettynä miehenä en nimittäin kuulu oletettuun ja tavoiteltuun lukijakuntaan. Päinvastoin. Lehteä tehdään ihan muita silmäpareja varten.
Selväksi tuli. Lopetin aikani tuhlaamisen sellaisen lehden lukemiseen, jolle on yhdentekevää, mitä meikäläinen siitä ajattelee. Toki olin itsekin tullut miettineeksi tilannetta tältä kannalta, mutta vakuuttava pöytäseurueeni sai työnnettyä minut lopullisesti lukijakunnan reunan tuolle puolen. Ja tietysti ymmärrän senkin, ettei yksi julkaisu pysty olemaan kaikkea kaikille. Jotenkinhan sitä pitää yrittää profiloitua.
Hiljattain oli kuitenkin tehtävä poikkeus, kun tietoon tuli hässäkkä, joka syntyi Kari Kuulan eläinten oikeuksia käsitelleestä kolumnista. Se täytyi lukea – ja samoin tietysti Karin laatima uudempi versio sanottavastaan. Sangen mielenkiintoisia tekstejä kumpainenkin.
En ota minkäänlaista kantaa Karin kolumnissaan esittämiin näkemyksiin eläinten oikeuksista ym. En voisikaan, sillä olen kirjoituksen herättämiä reaktiota käsittelevän hallintoelimen eli tuomiokapitulin istunnon jäsen. Mutta löysin kolumnista (etenkin siitä ensimmäisestä) ikään kuin kakkosraiteen, joka herätti yhtä ja toista ajateltavaa. Se on – taas kerran – kysymys kirkollisesta kielestä. Tämä asia askarruttaa minua jatkuvasti, koska kuulen tai luen vähän väliä jonkun kirkossamme oivaltaneen, että täällä pitäisi puhua kieltä, jota ihmiset ymmärtävät.
Kolumnissa Kari Kuula puhuu ihmisestä Jumalan kuvana, hyvän Jumalan erityisistä merkeistä luomakunnassa, langenneesta maailmasta, Jumalan sallimuksista, saatanallisesta julmuudesta, kristillisestä luomisopista, inkarnaatiosta, Jumalan Pojan maanpäällisestä elämästä, Jeesuksen seuraajista ja pelastajasta. Tällainenhan jos mikä on kaanaankieltä, juuri sitä kirkollista slangia, jonka kelkasta se (hypoteettinen) tavallinen ihminen kuulemma putoaa väistämättä. No, ainakaan nyt ei pudonnut. Karin kirjoituksen jäljiltä kaanaankieltä ei ole vain luettu huolella vaan myös yritetty vakavasti ymmärtää. Että mitä se pelastus onkaan ja kuka taivaaseen pääsee, mille sopii määreeksi saatanallinen ja niin edelleen. On siis päästy tasan siihen, mistä kaikenlaisissa kirkollisissa strategioissa haaveillaan. Ja ihan tutuin kristillisin termein, ilman yhden yhtäkään kirkollista uudissanaa.
Merkittävä asia – niin merkittävä, että siitä pitäisi nyt oppia jotakin.
Kirkkomme kaakkoon näyttävät tilastokäyrät eivät ole seurausta viestintäongelmasta. Onhan meillä pulma, jos mitataan somehuomiota ja palstamillimetrejä kristilliseen maailmankatsomukseen sitoutumattomassa lehdistössä. Mutta se on vain luonnollinen seuraus siitä, ettei kirkollamme ole sellaista arkista sanottavaa, joka erottuisi massasta. Ja tämä taas on seurausta juuri siitä kristillisen kielen huollosta ja sisällöllisestä sensuurista, jota on harjoitettu sekulaarin mielipideilmaston hännystelyn hengessä ja kristillisen maailmankatsomuksen kustannuksella. Iltalukemisenani kuluu taas kerran Matteuksen evankeliumin Jeesus-elämäkerta (löytyy Raamatusta). Kun asettaa rinnakkain vaikkapa vuorisaarnan tai Jeesuksen riehunnan paikallisessa kauppakeskuksessa (eli temppelissä) ja nykykirkollisen meiltä-kaikkea-kivaa-ihan-kaikille -lätinän, tekee mieli vetää peitto korviin. Kauas on eksytty Mestarin esimerkistä, Mestarin jolla ei todellakaan ollut viestintäongelmaa.
Nyt on saatu osoitus siitä, että perinteinen kristillinen kieli toimii yhä. Se herättää, ravistelee, kyseenalaistaa, jos sitä uskaltaa käyttää. Se myös opastaa, lohduttaa, avaa isoja näköaloja. Mutta on uskaltamisella ehtonsakin. Kristillinen kieli on keino kuvata kristillistä maailmankatsomusta. Ollakseen uskottava kielen käyttäjän täytyy itse jakaa tuo maailmankatsomus. Lisäksi kristillinen kieli ei saa olla valtapeliä, yksisuuntaista liikettä ylhäältä alas, esittäjältä kuulijalle. Joka puhuu sen sanoilla mutta ei käytä sitä omankin olemassaolonsa peilinä eikä elä sen mukaan, saa pian puhua seinille. Kansa on aina haistanut hyvin falskiuden ja tekopyhyyden.
Kari Kuulan kolumni sitä seuranneine keskusteluineen toimii erinomaisena osoituksena siitä, miten kirkossamme niin monesti lytätty ja tuhoon tuomittu kaanaankieli johtaa vakavasti otettuna syvälle sinne, mitä sanotaan teologiaksi, kristillisen kirkon omimmaksi osaamisalueeksi. Teologiaan siis sanan varsinaisessa merkityksessä, puheeseen Jumalasta isolla J:llä.
Kolumnin synnyttämä kiehunta myös vahvisti aiemman päätökseni olla lukematta Kirkko ja kaupunkia. Julkaisu, joka ei seiso julkisuuteen päästämänsä tekstin ja asian takana vaan selittelee perään, sensuroi ja anelee anteeksi, on epäluotettava eikä siksi lukemisen vaivan arvoinen.